| |
 |
|
Holjat sessiot
eli: Jameissa on kyse kohtaamisesta
Huilistilegenda Matt Molloyn pubi
Westportissa, Mayon kreivikunnassa on miltei tyhjä elokuisena
arki-iltana. Lapsiperheet ovat siirtyneet kotiinpäin, ja kanta-asiakkaiden
lisäksi paikalla on vain illan jamien alkua odottava suomalainen
turistipariskunta. Aikaa kuluu, ja lopulta jossakin vaiheessa muusikoita
alkaa valua paikalle. Alkuturinoiden jälkeen soitto alkaa.
Suomipoikakin mahtuu mukaan tinapilleineen, yllättäen
paikalle on eksynyt myös oulunamerikkalainen bodhranisti Brent
Cassidy. Jossakin vaiheessa takana oleva pitkä matka alkaa
vaatia veronsa ja painovoima vetää suomalaisia silmäluomia
alaspäin. Tässä vaiheessa huomataan häkellyttävä
yksityiskohta: jossakin vaiheessa pubi on pakkautunut aivan täyteen.
Ulos päästäkseen on tehtävä töitä.
Esteri näyttää mahtinsa
Pohjois-Satakunnassa, kun Pomarkku Irish Festivalille on saatu vallan
irlantilainen sääkin. Lauantai-iltapäivän kaatosateessa
moni festivaalin esiintyjistä on sopivasti keikkojen välissä,
ja juhlakansan keskuudestakin löytyy soittajia. Niinpä
nämä ihmiset päätyvät valtaamaan kahvilan
joenrannasta aloittaakseen siellä jamit, ja pikku hiljaa soiton
jatkuessa paikalle pakkautuu yhä enemmän väkeä.
Sen kummemmin valmistelematon sessio on monelle festivaalin kohokohta.
Kysymys on ihmisistä
Nämä kaksi hetkeä osoittivat
tämän jutun kirjoittajalle paljon irlantilaisen kansanmusiikin
olemuksesta. Aidoimmillaan irlantilainen musiikki on juuri jamisessiossa,
jossa musiikkia ei varsinaisesti esitetä. Parhaimmillaan kyse
on jostakin sellaisesta, mitä on kielen keinoin hankalaa selittää.
Jostain sellaisesta, jota ei tavoiteta ainakaan aivan samalla tapaa
konserteissa tai levyllä. Kyse on kohtaamisesta ja vuoropuhelusta
niin soittajien kuin soittajien ja kuulijoiden välillä.
Alussa mainituissa Matt Molloy's - pubin jameissa soitti huiluaan
myös protestanttinen kirkonmies Gary Hastings, joka on alkujaan
kotoisin Belfastista. Hän julkaisi pari vuotta sitten levyn
yhdessä viulisti Séamus Quinnin kanssa, joka toimii
katolisena pappina Monaghanissa. Levyn esipuheessa Hastings toteaa:
- Perinnemusiikissa ei ole ollenkaan kyse musiikista, vaan ihmisistä.
Ihmisistä, jotka soittavat ja ihmisistä jotka kuuntelevat.
Itse asiassa kansanmusiikkisession tärkeimmät hetket ovat
kappaleitten välissä. " Hastingsin mukaan kansanmusiikki
muuttuu pelkäksi nuottien sekamelskaksi ilman sävelmiin
liittyviä tarinoita:
- Henkilökohtaiset assosiaatiot joita kappaleet keräävät
ympärilleen, hämärtyneet muistikuvat ja yhteydet
antavat niille sen elämän ja tarkoituksen joka niillä
on. Saadakseen kunnon otteen musiikista täytyy päästä
tarpeeksi lähelle soittajia haistaakseen heidät, osaksi
kokemuksen verkkoa. Tällainen tavara ei tartu kovin hyvin kiiltäville
CD-levyille ja muovisille nauhoille. Ihmiset ovat ihmisiä.
Äänitteet ovat vain äänitteitä."
Pastori todistaa väkevästi.
Äänitallenteet - ja rohkenenpa väittää
että tavallaan myös kansanmusiikkikonsertit, ovat laimennettu
versio siitä kohtaamisesta, jonka jamisessio voi parhaimmillaan
antaa. Mutta kun puhutaan kohtaamisesta ja dialogista, missä
muodossa se voi parhaiten toteutua? Moni muusikko irvistää
mielessään ajatukselle, että yksi jos toinenkin pubin
asiakkaista liittyisi tuosta noin vaikkapa lusikoilla rytmiä
heiluttaen sessioon mitään kyselemättä ja turhia
arkailematta. Tai sille, että aina löytyy joku joka tahtoo
kuulla Danny Boyn tai Whiskey in the Jarin.
Toisaalta monet sessiot ovat sortuneet melkoiseen musiikilliseen
elitismiin. Helsingin kotoisilla Mällin jameilla on maakunnissa
melko pelottava maine. Muualla Suomessa jameja kiertänyt buzukisti
Ville Karas kertoo kutsuneensa paikallisia soittajia Helsinkiin
ja saaneensa pelokkaita vastauksia:
- Ne sanoivat että eihän sinne uskalla tulla kun siellä
ihan aikuisten oikeasti lyödään jos ei soita tarpeeksi
hyvin, Karas ihmettelee.
Outoa sinänsä, sillä
sekä Karas että allekirjoittanut ovat kokenet oman yhdeksi
tärkeäksi kehittymiselle soittimiensa parissa juuri sen,
että jameissa on ollut paikka heille jo aloittelijoina. Ehkä
ilmapiiri on aiemmin ollut erilainen. Toisaalta "kulta-ajoilta"
kuulee kerrottavan tarinoita myös niistä ajoista, jolloin
yksi jos toinenkin harjoitti lusikoidensoittoa melko kontrolloimattomasti.
Olisiko elitistinen vaihe Helsingin jamikulttuurissa syntynyt vastareaktiona
tälle ja voitaisiinko ajatella, että näistä
vaiheista on edetty jonkinlaiseen tasapainoiseen synteesiin? Toivottavasti.
Edellä mainitut lienevät ne ääripäät,
jotka tappavat "aidon dialogin" irlantilaisesta sessiosta.
Session myrkyttäminen tavalla tai toisella on verrattavissa
siihen, että tulisi kapakassa tieten tahtoen häiritsemään
naapuripöydän keskustelua. Musiikkiterapiaryhmä ja
irkkujamit ovat tiettävästi ainakin jossakin määrin
eri asia. Toisaalta muusikoiden elitistinen asennoituminen saattaa
muuttaa ihmisten välisen kohtaamisen nirppanokkaiseksi briljeeraamiseksi.
Kenties kokeneempien muusikoiden olisi syytä pyrkiä pitkämielisyyteen
siinä missä aloittelevien soittajien ja kuulijoiden tulisi
kunnioittaa soitettavaa musiikkia, onhan kyseessä kuitenkin
kieli jolla session vuoropuhelu käydään.
"Craic on holjaa"
Entä mikä sitten lopulta
on kuulijan rooli tässä kohtaamisessa? Aina kuulijakunnan
ei tarvitse välttämättä pakkautua soittajien
pöydän ympärille ihmismuuriksi tai pyytää
baarimikolta lusikoita ollakseen "hengessä mukana",
toisaalta joskus tilanne saattaa sallia tai vaatiakin moista. Dialogia
käydään ehkä kuitenkin selkeimmin soittajien
välillä. Ja toisaalta jonkinlaista vuoropuhelua yleisön
ja esiintyjän välillä käydään toki
myös konsertissa. Jamien erikoislaatuisuudessa lienee kyse
spontaaniudesta, siitä että ei tiedä, mitä seuraavaksi
tapahtuu. Soittajat ovat paljon lähempänä kuulijoita
kuin konsertissa, ja heidän reaktionsa ja assosiaationsa niin
toistensa soitannollisiin ratkaisuihin kuin kappalevalintoihin tai
kerrottuihin tarinoihin on session tärkeimpiä mausteita.
Spontaaniuteen liittyy myös virheen mahdollisuus, joten musiikin
laadultaan kyseenalaisemmatkin hetket kuuluvat asiaan.
Ja toisaalta vaikkei olisi niin perehtynyt
musiikkiin, että kykenisi moisia nyansseja kuulemaan ja erottamaan,
niistä syntyy myös kokonaistunnelma. Tämä taas
on kaikkien aistittavissa. Lopulta kyse lienee juuri siitä
ilmiöstä, josta irlantilaiset käyttävät
ilmausta craic ['kräk]. En tiedä, voitaisiinko Forssan
seudulla tunnettua sanaa "holja" pitää craicin
suomenkielisenä vastineena.
Kuten todettu, Suomessa järjestetään sessioita myös
susirajan tuolla puolella. Enemmän tai vähemmän säännöllisiä
jameja on tiettävästi ainakin Turussa, Jyväskylässä,
Joensuussa, Oulussa sekä Tampereella, jossa tavaksi on tullut
kokoontua soittelemaan O'Connell'sin pöytään sunnuntaisin.
Vähän niin kuin Mällissä ennen vanhaan. Mieleen
on tullut, voisikohan sessiokulttuuria laajentaa niin, että
jameja järjestettäisiin useammin ja spontaanimmin. Erityisesti
festivaalien aikaan tuntuisi kiehtovalta ajatukselta, että
konserttien ohella myös jameja järjestettäisiin "tuhkatiheään".
Vaikka ilman sen kummempaa organisointia niin, että soittajat
pelmahtaisivat soveliaaseen tilaan tiedustelemaan kapakoitsijalta
tai vastaavalta, että kelpaisiko (ilmainen) irkkumusiikki.
Olisikohan moinen holjaa?
Markus Asunta
Kuvat: Miika Asunta
|
