260-vuotiaan lehden kertomaa

Irlantilaiselle sotamarsalkalle väläyteltiin 1742 itsenäisyyttä Suomelle

Teksti: Opens internal link in current windowBörje Thilman (1934 - 2003)

 

 

Isoviha ja pikkuviha ovat historiallisia käsitteitä, jotka merkitsevät venäläisten Suomen miehitystä. Isoviha käsitti Kaarle XII:n sodan ja sen jälkeisen ajan. Miehittäjät viipyivät Suomessa 1710 – 1721. Isollevihalle olivat ominaisia sekasorto ja väkivalta. Tuhannet suomalaiset vietiin vankeina Venäjälle. Pikkuviha käsitti puolestaan vuosien 1742-1743 miehityksen, jonka aikana Suomen arki oli suhteellisen rauhallinen. Tämä kausi ja sitä edeltänyt sota erosi monella tavalla isostavihasta. ”Hattujen sota” oli ruotsalaisten aloittama hyökkäyssota, jonka nimi viittaa valtapuolueen nimeen(”myssyt” olivat jääneet vähemmistöön).

Kun hiljattain kävin Lontoossa, eräässä kaupungin antikvariaatissa minulle tarjottiin 260 vuoden ikäistä aikakauslehden numeroa, jonka ulkomaan pääuutisessa käsiteltiin Suomen asioita! Koska hämärästi muistin, että omassa maassani ei vielä tuohon aikaan ilmestynyt ensimmäistäkään lehteä, päätin lunastaa tuon lehden itselleni. Kerron pian mitä Suomen uutisia ”The London Magazine” –lehden elokuun numero vuodelta 1742 toi Lontoon lukijoille.

Kun nykyisissä suomalaisissa aikakirjoissa Haminan palopäiväksi mainitaan 28.6. 1742 ja ”The London Magazinessa” 17.6, tämä johtuu siitä, että sekä Venäjällä, Englannissa että Ruotsi-Suomessa vuonna 1742 vielä sovellettiin juliaanista ajanlaskua. ”Oikea” päivä on siis todellakin 28.6.

Venäläisten kyvykäs ylipäällikkö oli irlantilaissyntyinen ammattisotilas, kreivi ja sotamarsalkka Peter de Lacy (äännetään dö-lasii). Hän syntyi Limerickissä 1678 ja kuoli Liivinmaan tiluksillaan 1751.

Pikkuvihaan johtaneella ”hattujen sodalla” ruotsalaiset pyrkivät valtaamaan takaisin alueet, jotka oli menetetty vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhassa (Liivinmaa, Vironmaa, Inkeri, Viipuri ympäristöineen, Laatokan Karjala). Sodanjulistus annettiin julkisuuteen 28.7. 1741.Venäläiset menivät 11 000 miehen joukolla pian Lappeenrannan suunnalla rajan yli, ja Lappeenrannan kaupunki poltettiin elokuussa.

Ruotsin ylipäälliköksi oli nimitetty sotakiihkoilijana tunnettu kenraalimajuri Charles Emil Lewenhaupt. Ruotsin ylivoimaiselta laivastolta oli odotettu ratkaisevia panoksia sodan kuluessa. Tässä erehdyttiin, sillä ankarat kulkutaudit verottivat kohtalokkaasti miehistöä sekä laivoilla että maajoukoissa. Kuolleiden joukossa oli suomalaissyntyinen vara-amiraali Tuomas von Rajalin. Joulukuussa 1741 Lewenhaupt solmi välirauhan venäläisten kanssa, jotka Lappeenrannan hävityksen jälkeen olivat hyökänneet eri rajapitäjiin. Vihollisuudet alkoivat kuitenkin jälleen helmikuussa 1742. Ruotsin joukot joutuivat perääntymään. Heikkokuntoiset ja huonosti varustetut joukot joutuivat majoittumaan maakuoppiin tai telttoihin, joihin ei edes ollut olkia alusvarusteeksi.

Tähän väliin sijoittuivat Haminan tapahtumat, joista ”The London Magazine kertoi seuraavasti:

Suomesta olemme viimeisen jälkeen saaneet uutisen, että sotamarsalkka kreivi Lacyn johtama Venäjän armeija on edennyt kesäkuun 17. päivänä kahden virstan (n. 2 km) päähän Haminasta, johon Ruotsin armeija silloin oli leiriytynyt ja tukevasti maastoutunut. Viimeksi mainittu päätti sotaneuvostossa luovuttaa tuon kaupungin ja perääntyä, minkä se toteutti keskiyön aikaan sytytettyään ensin esikaupungit ja räjäytettyään kaikki ammusvarastonsa. Kun Venäjän sotilaat, varsinkin yhden virstan päässä kaupungista leiriytyneet ratsujoukot, havaitsivat liekit, he arvelivat vihollisen luopuvan tuosta linnoituksestaan, minkä jälkeen he tunkeutuivat kaupunkiin ottaen huomattavan sotasaaliin kankaita ja muita arvotavaroita, mitkä he toivat takaisin leiriinsä, mukanaan kaksi Pohjanmaan rykmentin lippua sekä joitakin ruotsalaisia sotilaita, jotka eivät olleet ehtineet pelastua sekasorrossa. Ruotsin armeija perääntyi Kymijoen taakse, jossa se pysähtyi joksikin aikaa ikäänkuin ei olisi uskottu joen ylitykseen, mutta kärsittyään suuria miehistön, muonavarojen ja ampumatarvikkeiden tappioita perääntyessään, se pian vetäytyi Turkuun. Ja viimeisissä tiedotuksissa sanotaan armeijan hylänneen myös Turun, ja että koko armeija on siirretty takaisin Ruotsiin; näyttää siltä että se on luovuttanut koko Suomen maakunnan moskovalaisille.”

Tapahtumat olivat todellakin edenneet Lontoon lehdessä silloisin koukeroisin ilmaisuin kuvatulla tavalla. Ruotsin armeijan antautumissopimus allekirjoitettiin Helsingissä 24.8. 1742. Ehtona oli, että ruotsalaiset joukot kuljetettaisiin Ruotsiin ja suomalaiset joukot saisivat mennä kotipaikoilleen. Ruotsin entinen ylipäällikkö Lewnhaupt tuomittiin Tukholmassa kuolemaan pelkuruuden takia. Lopullinen rauha allekirjoitettiin Turussa 7.8. 1743. Suomi menetti nyt Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan ympäristöineen. Muiden alueiden takaisin saamisesta ei voinut olla puhettakaan.

Hattujen sota ja pikkuviha aiheuttivat merkillistä liikehdintää Suomessa. Sysmäläiset toimittivat esimerkiksi de Lacylle kirjelmän, jossa esitettiin uutta hallitsijaa Ruotsille, jonka sotiin oltiin kyllästyneitä. Eräät papit (Cygnaeus, Argelander) esittivät jopa ajatuksen Suomen kohottamisesta itsenäiseksi valtioksi. Näin voidaan sanoa, että Haminan valitettava tuho 260 vuotta sitten oli pieni, mutta looginen lenkki siinä tapahtumien ketjussa, joka myöhemmin, mm. Sprengtportenin ja Jägerhornin aivoituksin johti maamme autonomiaan ja itsenäisyyteen.

Summary:

Count Peter de Lacy was an Irish-born Russian field-marshal who commanded the Russian troops in the war against Sweden in 1742. This war was a clear Swedish aggression and many Finns turned to the humane Irish commander for new solutions. In this connection, the independence of Finland became an issue for the first time.
De Lacy (1678 –1751), born at Killedy, Co. Limerick, left Ireland with Sarsfield´s troops and joined the Irish brigade in France. Later, he entered the service of Peter the Great of Russia. In this article, Börje Thilman (honorary consul general of Ireland in Helsinki since 1979) sketches the dramatic events 260 years ago in an article based on a London paper from 1742 which he acquired in London!
The author of this article, honorary Consul General of Ireland Opens internal link in current windowBörje Thilman, died 27.2. 2003.